Hello Kitty oli ihan ok, kunnes se änkesi itsensä joka paikkaan (hei, vähän niinkuin Lauri Tähkä). Uskomatonta miten valkoinen rusettipäinen kissa voikaan lumota sellaisen määrän lapsia (ja aikuisia). Ainakin omien tyttöjeni täytyisi saada juuri ne hiuspompulat, verhot, paidat, housut, takit, pipot, tyynyt ja jopa tapetit joissa on kyseisen katin kuva. Koska uskon että tämäkin villitys on ohimenevää, rajataan meillä nämä Hello Kitty kampeet leluihin (joihin se mielestäni kuuluisikin) ja vaatteisiin (sekä liinavaatteisiin). Ei verhoja, tapetteja, lamppuja tms.
Mutta....ikinä ei pidä sanoa ei ikinä. Sunnuntaina nimittäin näin ensimmäisen omasta mielestäni mukavan Hello Kitty asian. Äitini oli huovuttanut esikoiselleni syntymäpäivälahjaksi Hello Kitty pöytäliinan. Silloin tajusin, että enhän minä sitä kissaa inhoa, vaan niitä kuvia joissa se näyttää niin muoviselta, toisin kuin tässä liinassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti